Herttaa ei enää ole - ja kyyneleet eivät lopu

Tässä Hertta alkukuusta, tuoreimmat kuvat ovat torstailta kun sovittelin sille haavan suojapukua lasten bodystä, sattuneesta syystä en halua nähdä niitä juuri nyt.

Maailman iloisin, rohkein ja kiltein kääpiöpinseri kuoli eilen rutiinitoimenpiteeseen tutulla eläinlääkäriasemalla. Hertan sydän pysähtyi juuri ennen sulkemistikkien laittoa kesken normaalisti sujuneen sterilointileikkauksen. Sitä yritettiin elvyttää puoli tuntia. Melkein saman verran minulla meni kuollutta pientä koiraani silitellessä joka oli vielä ihan lämmin. Asia johon ei MITENKÄÄN voinut valmistautua vaikka tietenkin jokainen rauhoitus on riski. "Mutta onhan noita meidän kissojakin leikelty vaikka miten paljon ja tämän saman hyvän lääkärin toimesta. Päästään ärsyttävistä juoksuista ja valeraskauksista eroon." Jokainen meillä asunut tyttökissa on steriloitu vailla komplikaatioita.

Päivä oli ihan tavallinen, jätin työkaverit pikkujoulunviettoon ja lähdin itse Hertan kanssa bussilla lääkäriin. Sattui joku kiertotie ja jouduin jututtamaa kanssamatkustajaa että päästiin oikealla pysäkillä perille. Hertta lipaisi häntä ja se kovasti nauratutti matkustajaa ja kehuin ettei meillä ole ollut pajoa syytä käydä lääkärissä joten ollaan ihan turisteja. Klinikalla Hertta hömpötteli vartin verran vapaana ja kävi moikkaamassa aidan takaa henkilökunnan koiria jotka olivat sen kavereita. Hoitajat ihastelivat 4,7 kiloa sillä hetkellä painaneen Hertan komeita lihaksia. Lääkäri tuumaili ääneen että "Hertta ei taida tietää olevansa pieni koira." Kaikki oli kunnossa ja Hertta nukahti alkurauhoitteeseen sylissäni. Leikkasin muistaessani sen jälkeen nopeammin kasvavat etutassujen kynnet kun ajattelin etten viitsi haavallista koiraa moisella kiusata. Lueskelin kirjaa siihen asti että lääkäri tuli kertomaan "huonoimmat mahdolliset uutiset".

Voin suoraan myöntää että olen aina vähän huono menetysten edessä koska sellainen on aikanaan tapahtunut hyvin herkässä iässä äitini kuoltua. Eläimet ovat eläimiä ja elävät sen oman aikansa. Kuitenkin sairaan tai vanhan eläimen menetykseen osaa valmistautua. Hertta vei minut ulos ja lenkille ja tutustumaan uusiin koiraihmisiin joka päivä ja erityisesti se halusi olla lähellä ja sylissä ja nuolla Sepon naamaa. Työkaverini sanoin se oli "hyvänkokoisen vauvan kokoinen" - vaikka en erityisesti ole juuri pikkukoiriin ihastunut niin kai tuollainen sylissäpito temppunsa naisihmiselle tekee. Seppo suree varmasti omalla tavallaan yhtä paljon. Hertta rakasti kaikkia ihmisiä ja välillä minusta tuntui että sillä oli enemmän kavereita kuin minulla itselläni. Hertan kanssa oli helppo lähteä minne vaan koska se oli nuoresta iästään huolimatta luotettava ja rohkea koira. Olisin niin kovasti vielä halunnut tehdä jotain Hertasta Tosi Kivaa sen kanssa ja hemmotella sitä, nuoren vilkkaan koiran kanssa kun on joutunut olemaan enemmän se tavallinen ja topakka "kasvattava" omistaja kuin hemmmöttelijalällyttelijä jonka osuuden Seppo on hyvin hoitanut. Mutta nyt meillä on hiljainen talo ja Terra joka huutelee kaverinsa perään ja ottaa spurtteja varmana että painikaveri pian pölähtää jostain esiin. Kyyneleille ei tule loppua. Edellisen koirani Ronin kuoltua minulla meni 13 vuotta ilman koiraa. Toivottavasti suru antaa nyt myöden hieman lyhyemmässä ajassa kun olen koirallisen säännölliseen elämäntapaan ja luonnossa liikkumiseen taas päässyt sisälle.

Toivottavasti evira osaa kertoa, mikä tämän aiheutti 1,5 vuotiaalle koiralle. Kenenkään syy se ei ole (korkeintaan omistajan joka halusi sen sterkatuksi) ja myös henkilökunnasta osa itki lääkäriasemalla perjantaina. Kuulemma toinen kerta kyseisen eläinlääkäriaseman historiassa että täysin terve nuori koira kuolee kesken toimenpiteen. Minä en tiedä miten näin kaamospimeydessä saisin itseni ajattelemaan mitään muuta kuin Hertan iloa, onnea ja energiaa jota ei enää ole.